...meinaan kun en ole aikoihin päivittänyt - blogini on selvästi käpertynyt talviunille ja kääntää nyt helmikuun alun kunniaksi kylkeä, eli nyt voisi vaikka välillä vähän kirjoitella. Wanhat lukijani, tehkää itsellenne pari leipää ja ottakaa hyvä asento, sillä tästä uhkaa tulla pitkä postaus.

Mistä edes alkaisin? Joulu oli ja meni, ukki saatettiin haudan lepoon (hienot hautajaiset, ukki olisi tykännyt - meidän vanhemmalla tytöllä kyllä otti tosi lujille, itki kirkossa silmät päästään ja isoveljet lohduttelivat ja tukivat häntä niin hienosti että ihan sydäntä lämmitti... yleensähän nuo ovat toistensa kurkussa ihan joutavanpäiväisistäkin asioista, mutta hädän hetkellä osaavat luojan kiitos olla empaattisia). Uusi vuosi otettiin vastaan perinteisin menoin, tammikuun toisena nelosluokkalainen vanheni vuodella ja on nyt siis 11-vuotias. Tämän viikon lauantaina muuten eskarilainen täyttää seitsemän ja ensi viikolla tokaluokkalainen yhdeksän, joten synttäreitä saadaan viettää oikein urakalla.

Tammikuussa lähdettiin koko kööri Helsinkiin - kyläiltiin miehen siskolla ja käytiin Tropicariossa ja eläinmuseossa (mahtavia paikkoja!) ja minä kävin teinin kanssa kaupunginteatterissa katsomassa Wicked-musikaalin. Aivan loistavaa viihdettä, poika tykkäsi täydestä sydämestään ja minä myös. Suosittelen!

Talvilomani on ollutta ja mennyttä, pidin sen tammikuun alussa ja nyt siis ramppaan pitkin hampain töissä. Tykkään talvesta ja lumesta, ei siinä mitään, mutta en lehtien jakamisesta talvella... nykyinen piirini on näin talvisaikaan ihan hirveä. Mäkiä ja nietoksia on tosiaan riesaksi asti - viimeksi juutuin kiinni maanantaiaamuna, kun yritin kääntyä yhdelle tielle ja autoni juuttui mahastaan auran jäljiltä olevaan lumivalliin. Aikani kiroiltuani ja yritettyäni kaivaa autoa irti annoin periksi ja soitin itselleni apua, ja kohta paikalle kurvasikin traktorimies, joka kiinnitti liinan autoni vetokoukkuun ja nyppäisi minut huis vaan irti hangesta. Ja aurasipa vielä sen kovan onnen risteyksenkin niin, että pääsin jatkamaan kierrosta.

Yhtenä sunnuntaina olin jakokierroksella, ja lumipyryä ja tuulta uhmaten päässyt jo loppupuolelle lenkkiäni, eli vanhustentaloille, kun tavalliseen tapaani pomppasin autosta ja menin viemään aamun lehtiä pitkään postilaatikkoriviin. Mietin siinä niitä näitä, eli jotain sellaista kuin että jipii, kohta pääsee nukkumaan ja sunnuntain kunniaksi laitan perheelle hyvää ruokaa ja onkohan teini muistanut lukea uskonnonkokeisiin...

Ja sitten näin rollaattorin.

Näkeehän niitä rollaattoreita useinkin kun vanhustentalojen nurkilla liikkuu, ei siinä mitään. Mutta se menopeli oli ikään kuin väärässä paikassa. Ja sen vieressä makasi liikkumaton mytty. Kiireellä katsomaan!

Puoliksi rollaattorin alla, pyryssä ja pohjoistuulessa, makasi vanha mies. Tajuissaan, ihme kyllä, sanoi maanneensa siinä aamuviidestä asti, ja siinä vaiheessa kello oli jo kuusi. Äkkiä soitto hätänumeroon, ja sieltä luvattiin lähettää ambulanssi ja olemaan liikuttamatta potilasta. Kaivoin auton takakontista viltin ja kääräisin vanhuksen siihen, hieroin häntä ja juttelin miehen kanssa että tämä pysyisi tajuissaan, ja pitkältä tuntuvan ajan päästä paikalle pyyhälsi ambulanssi, joka vei miehen mennessään. Toivottavasti hän selvisi, oli kyllä tosi kylmettynyt.

Mitähän vielä... ai niin joo, tytöt ovat alkaneet käydä ratsastamassa! Heillä on tosi hauskaa, ja minulla myös, siellä tallilla on tosi mukava touhuta. Eskarilainen ratsastaa pulskalla ja leppoisalla vuonohevosella ja tokaluokkalainen astetta säpäkämmällä mutta yhtä kaikki kiltillä risteytyshevosella. Oli hieno hetki, kun eskarilainen sai vuoniksensa itse liikkeelle - se oli aika liikuttavaa, tytön jalat ovat niin lyhyet etteivät ne ulotu edes satulan alapuolelle, mutta hevonen reagoi silti avuihin hienosti ja lähti kiltisti lönkyttämään hangonkeksinä virnistävä kuski selässään. Minäkin käväisin sen vuonohevosen selässä ja oli kyllä aika kivaa. Tallin hevoset ovat mahdottoman symppiksiä ja ystävällisiä, ja tyttöjen ratsastuksenopettaja mukava ja kannustava, joten mikäs sen hauskempaa.

Olen päättänyt alkaa hemmotella itseäni. Meinaan että kyllä minä sen ansaitsen! Niinpä minulla käy täällä kotona hieroja. Tekee muuten melko hyvää! Olen aika jumissa, ja hieronta tosiaan auttaa... Hieroja on näytelmäkaverini, ja meillä piisaa juteltavaa kaikesta mahdollisesta. Great!

Arvatkaas muuten mitä - muistatte varmaan matosession parin vuoden takaa. Madot eivät ole onneksi uusineet, mutta nyt saatiin päiväkodista uusi riesa... Joku aika sitten eskarista tuli kehoitus tarkastaa lasten hiukset. Jep, arvaattekin, päätäitä. No sanoin sitten eskarilaiselle ihan läpällä että istus nyt tyttö siihen ja katotaan sun päähäs että onko siellä mitään ylimääräistä... ja järkytykseni oli suuri kun tytön silkohapsista minua tuijotti täi ja kaiveli haravalla hampaitaan. Nappasin elukan käteeni ja hölkkäsin koneelle googlettamaan, ja kyllä, kuvan elukka ja kämmenelläni kärvistelevä öttiäinen olisivat voineet olla veljeksiä. Voi YÖK!!! Ja taas hirvee siivoussessio ja päähineiden ja pehmolelujen eristäminenpakastaminensaunottaminen ja koko porukalle täishampoot päähän ja phew! Problem solved! Harva se päivä olen nyt tehnyt täiratsioita tenavien päissä ja omassanikin ja uusia tapauksia ei ole sen koommin löytynyt. Koputan puuta...

Kohta taksi tuo nelosluokkalaisen ja eskarilaisen. Tokaluokkalainen on ollut koko viikon kotona, hänellä on joku ihme päänsärky-kurkkukipu-yskätauti, ja itse asiassa minä poden parhaillaan samaa sairautta. Ollaan siis nyhjätty sohvannurkassa peiton alla ja katsottu Potter-elokuvia kissa kainalossa, mynthonit ja strepsilsit käden ulottuvilla ja surkuteltu itseämme ja toisiamme. Toivottavasti tauti kohta hellittää.

Nyt antamaan potilaalle voileipää. Leppoisaa helmikuuta, palaillaan!