No en, kyllä täällä on koko perhe paikalla, mieskin. Ollaan aika puolikuntoista porukkaa: minulla on paha yskä (ja yhä pahenee), ihme etteivät jakelureittini varrella asuvat ihmiset ole jo valittaneet kun yskiä louskutan porraskäytävissä kuin mikäkin. Nuorempi poika - päivän nimpparisankari! - potee tramppiksessa venäyttämäänsä nilkkaa, joka kyllä on jo paranemaan päin eikä vaatinut lääkärikäyntiä. Porukan sairain on mies, hänelle iski lauantaina outo pyörrytyskohtaus, joka ei vielä sunnuntainakaan mennyt ohi. Käytin miestä terveyskeskuksessa, jossa hänellä todettiin sisäkorvan hyvälaatuinen... jokin. Joku ihme tukos, joka aiheuttaa vääriä signaaleja aivoihin ja karmeaa huimausta. Siitä harmillinen vaiva, ettei tiedetä kauanko se kestää - se voi parantua huomenna tai vasta muutaman viikon päästä. Tyhmä juttu.

Itse asiassa se pyörrytys iski ensimmäisen kerran lauantaina, kun oltiin koko sakki Helsingin Sea Lifessa (yksi meidän kersojen lempipaikoista muuten). Meidän oli tarkoitus ehtiä myös Porvooseen katsomaan Vaahteraliigan peliä, mutta miehen piti ymmärrettävästi päästä kiireen kaupalla kotiin potemaan... Kukkuluu, harmittaa ettei nähty!! Olisit ehkä tunnistanut minut - väsähtäneen näköinen saparopää luurankoreppu selässä paimentamassa neljää tenavaa. Ehkä vielä joskus...

Mitäs tänne muuta tällä kertaa... Marjassa olen ravannut, tietenkin. Perjantai-iltana itkeä pillitin marjametsässä niinkin älyttömästä syystä kuin yhden telkkariohjelman takia. Noloa tunnustaa, mutta olen koukussa Poliisikoira Rexiin, itävaltalaiseen poliisisarjaan, joka tulee telkusta joka arki-ilta ihan liian aikaisin - siinä on meinaan aika raakoja murhia ja pelottavia tilanteita, enkä anna lasten katsoa sitä ollenkaan. Joskus muuten ihmettelen tv-ohjelmien lähetysaikoja - esimerkiksi juuri tuo Rex on lapsille liian raakaa katsottavaa, vaikka siinä onkin söpö koira, joka osaa vaikka mitä temppuja. No anyway, perjantain jaksossa Rexin ohjaaja kuoli - ihan tuosta vaan, häiriintynyt ukko ampui sen ja koira oli tietysti tolaltaan surusta. Ja minähän itkin! Piti mennä mustikkametsään toipumaan. Mustikankeruu parantaa kaikki pienemmät murheet. Ja kuten kuvasta näkyy murheeni ovat tosiaan aika pieniä, kun kerran itken fiktiivisen hahmon kuolemaa...

Olen koko kesän naamioinut tuon himpun verran nolon Rex-fanitukseni milloin mitenkin: ohjelmaa katsoessani parsin ja paikkaan vaatteita, tai perkaan mustikoita, tai teeskentelen pitäväni saksankielentaitoani yllä. Mutta Rex on minulle tärkeä, autuas tunti omaa aikaa joka arki-ilta. Minusta on hauskaa puuhailla jotain pientä samalla kun seuraan sarjaa. Oudolla tavalla eskapistista. Ja tänään katson Rexin taas, koira saa siinä uuden isännän. Jännää, vai mitä.

Ulkona paistaa aurinko, kesän viimeiset lämpimät päivät taitavat olla käsillä. Perhe puuhailee herttaisesti omiaan, itse taidan mennä nyt etsimään palautettavia kirjastonkirjoja. Mutta ensin blogikierrokselle! Hyvää alkanutta viikkoa everyone!