Mulla oli kuulkaa ihmiset aivan kamala työaamu. Ensinnäkin oli järjetön pakkanen, ja kun kipitin autotalliin sievää pikku Skodaani noutamaan huomasin että mies oli jättänyt autoon sisävalon palamaan kun oli jotain puoli vuorokautta aikaisemmin käynyt laittamassa lämmitysvehkeen ajastimen päälle. No, palamaan jäänyt sisävalo oli huolistani pienin, sen tulin hetken päästä huomaamaan.

Auto käynnistyi ihan nätisti, niin kuin se yleensä tekee. Ajelin kunnon pakkassäässä työmaalle, kurvasin lastauslaiturin lähelle - ja ajoin penkkaan. Mustaa jäätä -> päällä lunta -> tömps. Ironista kyllä, luisuin autollani juuri samasta kohdasta missä olin eilen kaatunut. Epäonnekseni törmäsin kantoon ja juutuin siihen. Yritettiin useamman hengen voimin saada työnnettyä autoa irti, mutta eihän se tietenkään irronnut. Oikeastaan se kantoon törmääminen oli onnekas sattuma, muuten olisin luisunut viettävää penkkaa alas naapuritalon parkkipaikalle ja törmännyt autoon. Minun tuurillani se olisi kuulunut yhdelle talon asukkaalle, vatsakkaalle keski-ikäiselle miehelle, jolla on aika rasittava tapa tulla mutkuttamaan minulle nippunaruista - totta, meidän syyhän se on, jos nippunarut vaeltavat naapurin tontille, sillä meidän tehtävä on kiikuttaa ne roskiin, mutta aina joskus niitä ajautuu sinne naapuriinkin. Aika usein kun palaan kierrokselta lähtöpisteeseen tuo mies pomppaa ovesta viininpunaisessa tuulitakissa kuin käki kellostaan ja tulee läksyttämään minua niistä kovan onnen naruista. No, asiaan.

Ei auttanut muu kuin pummata yhdeltä jakajalta kyyti kotiin ja käydä hakemassa miehen auto. Lastasin lehdet autoon ja lisäksi tietysti lauantaimainokset, jotka juuri tänä aamuna olivat niitä hankalia: helposti repeileviä, lepattavia, liukkaita. Omg! Olin ihan hermona ja huolissani autostani - mitä jos se helkkarin kanto oli repäissyt reiän öljypohjaan tms?

Kelasin tapahtunutta taukoamatta ja n. kymmenennen kerrostalon jälkeen aloin saada asiaan tervettä etäisyyttä. Mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut? No okei, olin munannut, josta oli seurauksena ylimääräistä vaivaa, ajanhukkaa, ehkä rahanmenoa ja miehen äkäilyä. Mutta: Kukaan ei ollut kuollut. Kukaan ei ollut loukkaantunut. Kenenkään omaisuus ei ollut vahingoittunut (paitsi oma autoni vähän). Ei hätä itse asiassa ollut tämän näköinen! Ja viimeisessä kerrostalossa minua odotti mukava yllätys: yksi asiakas, vanha rouva, ojensi minulle levyllisen Fazerin sinistä ja toivotti hyvää vuodenjatkoa. :)

Pääsin sitten vihdoin kahdeksan jälkeen kotiinkin, jossa mies jo odotteli - eikä ollut ollenkaan äkäinen. Lähti katsastamaan tilanteen, ja sai korjaamolta avuksi miehen joka nykäisi nelivedollaan auton irti kannosta. Ja auto on ihan kunnossa! Tai siis puskuri vääntyi, mutta muuta vahinkoa kantoepisodista ei aiheutunut kuin pientä kosmeettista haittaa. Loppu hyvin kaikki hyvin ja kohta jakelutiimin kanssa puhelinluetteloiden jakoon.

Että sellainen aamu. Toivottavasti teillä muilla on tasaisempi viikonloppu! :) Niin ja Reine, olen yrittänyt ja yrittänyt kommentoida, mutta en vaan pääse läpi. Jatkan yrittämistä... Älä ihmettele, jos minusta ei kuulu mitään, pistän sitten vaikka sähköpostia jos blogger vai-mikä-se-oli osoittautuu minulle liian haastavaksi...