Eilen tuli kuluneeksi vuosi Essi-koiramme kuolemasta. Hieno koira se oli, kaunis, viisas ja uskollinen collie, maailman paras koira kuten hyvät koirat aina omalle perheelleen ovat. Jätti lähtiessään ison tyhjiön.

Essillä todettiin toissa kesänä epilepsia, joka pysyi kurissa lääkkeillä nelisen kuukautta. Sitten, eräänä marraskuun lopun päivänä tapahtui jotakin - en oikein tiedä mitä, mutta epäilen, että epilepsian aiheutti aivokasvain, joka lopulta puhkesi tai jotain muuta vastaavaa, yhtenä päivänä Essi nimittäin lopetti syömisen, alkoi tehdä tarpeensa sisälle eikä enää osannut kulkea portaissa. Se vain seisoi pää painuksissa portaiden alapäässä eikä selvästi tiennyt mitä tehdä. Tein siis raskain mielin sen, minkä jokainen vastuunsa tunteva lemmikinomistaja joskus ehkä joutuu tekemään - tilasin eläinlääkäriltä lopetusajan.

Essin viimeisenä aamuna laitoin pojat kouluun ja vein tytöt mummulaan. Appiukko tarjoutui viemään koiran lopetettavaksi, mutta kieltäydyin ehdottomasti - Essi oli selkeästi minun koirani, ja olin sille velkaa sen, että seisoisin viimeiseen asti sen rinnalla. Palasin kotiin, autoin koiravanhuksen varovasti auton takapenkille ja ajoin eläinlääkärin pihaan. Nostin Essin autosta, ja se käveli hitaasti ja horjuvin askelin sisään eläinlääkärin pistävänhajuiselle vastaanotolle. Siellä se istui keskelle lattiaa, ja sen silmissä oli niin tyyni ja rauhallinen ja kohtaloonsa tyytyvä ilme että aloin parkua täyttä kurkkua - koirahan selvästi tajusi mitä oli tapahtumassa.

Eläinlääkäri antoi Essille rauhoittavaa - ja minulle talouspaperia, koska itkin ihan hillittömästi. Halasin ja silittelin koiraa, joka vaipui vähitellen uneen. Sitten se nostettiin varovasti pöydälle ja se sai lopullisen nukutuspiikin. Seisoin koko ajan lemmikkini vieressä, silittelin sitä ja minulla oli yhtä aikaa musertavan surullinen sekä yllätyksekseni jollain tapaa ylevä olo, jotenkin kunnioittava olo siis. Silittelin kuolevaa koiraa, itkin ja tuijotin ikkunasta, jossa maailma pyöri ihan tavalliseen tapaan - ulkona oli aamuinen hämärä, ihmiset kiirehtivät töihin, kaksi mummoa nojaili kävelysauvoihinsa ja jutteli keskenään... jos he olisivat vilkaisseet eläinlääkärin ikkunaan, he olisivat nähneet itkettyneen järkyttyneen naamani.

Essi kuoli. Eläinlääkäri nosti sen autooni, ja kotona nostin sen liiteriin viltin päälle odottamaan iltaa ja hautaamista. Istuin melkein puoli tuntia itkemässä nukkuvalta näyttävän koiran vieressä kylmällä liiterinlattialla. Menin sisään, soitin Essin kasvattajalle (ja itkin vähän lisää), keräsin pois vesi- ja ruokakupit, hihnan ja muut tarvikkeet, pesin itkusta turvonneen naamani ja jatkoin pikku hiljaa elämääni.

Talo tuntui Essin kuoleman jälkeen kovin tyhjältä. Mutta koira ei vielä ollutkaan hylännyt meitä lopullisesti - se kummitteli. Me kaikki kuulimme sen tassuttavan huoneesta toiseen kynnet rapisten, joskus kuulin kuinka se kiipesi ulkorappusia ja haukahti pari kertaa ovella, ihan niin kuin se oli eläessäänkin tehnyt (se oli nimittäin aina irrallaan pihassa, ja tuli haukkumaan ulko-ovelle kun halusi sisään). Koiran muisto tassutti kintereilläni kuukauden verran ja lopetti sitten - ehkä synkin suru alkoi väistyä ja tyhjyys täyttyä joulunalushässäkällä, mene ja tiedä.

Itkin tätä kirjoittaessani. Toivottavasti olin riittävän hyvä emäntä tuolle lempeälle, mainiolle koiralle, joka nyt nukkuu metsänreunaan kaivetussa haudassa.